Hameen mitta

Varmaankin jokainen nainen kerää elämänsä aikana jonkinlaista kritiikkiä pukeutumisestaan muilta ihmisiltä. Minulla oli nuorena goottivaihe. Ennen goottivaihetta ihannoin clueless-tyyppistä söpöä tyttömäistä pukeutumista, tein itselleni vaaleanvioletin topin ja ostin vaaleanpunaisen karvapaidan. Sain kommenttia kuinka näytän ihan huoralta (12v). Tämän jälkeen aloin pukeutumaan mustaan ja kettinkeihin, koska julmemman naamion taakse on helpompi piiloutua. Vaaleanpunaista karvapaitaa en pitänyt enää koskaan. Olin jo muutenkin koulukiusattu, eikä minulla ollut jaksamista taistella oman olemiseni puolesta. 

Parikymppisenä ostin festareilta hupparin jossa oli hupussa korvat. Olin pitkään ihaillut sellaisia, mutta pikkukaupungissa niitä ei myyty, joten olin onnessani kun sellaisin lopulta sain. Kuitenkin perheenjäsen alkoi nauramaan minulle että mikä ihmeen teini luulen olevani, ja niin sekin jäi käyttämättä. Myöhemmin tämä reilusti vanhempi ihminen on kommentoinut edelleen "teiniyttä" pukeutumistyylissäni, ollessani parikymppinen, joka näin jälkikäteen ajateltuna on erittäin hämmentävää. Hän suuttui, kun en halunnut ostaa yhtä hänen vanhaa mekkoansa jossa koin näyttäväni vanhalta, "etpä sä mikään niin nuori enää ookaan." Olin alle 25.

Pukeutumiskommentteja on tullut paljon, ja jostain syystä ne kummittelevat mielessäni juuri nyt kolmenkympin kynnyksellä. Kesän tullen kohtaan taas sen yhden pahimman ongelmani: hameen mitta. Asiaa ei auta tämä lihonut vartalo. Pidän puoleen reiteen olevista hameista, mutta mietin, näytänkö siinä teiniltä "jos näytän säälittävältä kolmekymppiseltä joka luulee olevansa parikymppinen". Mietin näytänkö halvalta. Mietin, näytänkö ällöttävältä (yhden työkaverin arvostelut lihavista ihmisistä lyhyissä shortseissa/hameissa jäi mieleen, vaikka se ei silloin kohdistunut edes minuun). Tutkin jaloistani suonia: ollessani jälleen se parikymppinen, sanoi vanhempi työkaverini kadehtien että "ollapa nuori ja voida käyttää lyhyitä hameita, paitsi on sullakin tuolla polvitaipeessa tollanen suoni!" 

On helppoa sanoa "älä välitä". Mutta kommentit jäävät päähän kummittelemaan, ja niistä on vaikea päästä eroon. Jostain syystä ne ovat juuri muiden naisten kommentit jotka eniten tuntuvat. 

Pukeudun kuitenkin juuri itselleni, jonka vuoksi en ymmärrä, miksi oma pääni ei anna minun pukeutua niin kuin haluan. Miksi toisten ilkeät ja turhat kommentit vaikuttavat niin paljon? Joku voisi sanoa että mekko päälle ja pihalle vaan, mutta kun pää kääntyy tarpeeksi itseä vastaan, luulee sitä näkevänsä niiden tuntemattomienkin katseissa ivaa tai sääliä. 

Ajatuksia minusta ja naiseudesta

Minä olen ollut vihainen tyttö ja nainen. Olen nähnyt, että vain ns. maskuliinisilla piirteillä voi tässä maailmassa saavuttaa jotakin. Olen ollut katkera siitä, että en syntynyt pojaksi. Olen hakeutunut osittain näiden asioidenkin ajamana miesvaltaiselle alalle, olen pitänyt feminiinisiä arvoja heikkoutena. Ja kaiken tämän ajan olen nimittänyt itseäni feministiksi, vaikka todellisuudessa halveksinut kumpaakin sukupuolta. Puhuin jo teininä että haluaisin että lapset kasvatetaan sukupuolettomiksi, että heillä olisi enemmän mahdollisuuksia. Edelleenkin kannatan sitä että lapsenkasvatuksessa ei anneta lapsen sukupuolen vaikuttaa, vaan että kasvatetaan kaikki samalla tavalla ja annetaan lapsen itsensä valita mm. kiinnostuksenkohteensa, mutta nykyisin olen ymmärtänyt että sukupuoli ei ole heikkous, se on vahvuus. Ja mitä sitten vaikka ihmiset pukevat pojat vaaleansiniseen ja tytöt vaaleanpunaiseen: eipä ne vauvat siitä kärsi, kyllä lapselle tulee myöhemmin ne omat lempivärit joihin haluaa pukeutua.

Olen lukenut äitijohtajista, jotka ovat saaneet kaiken, lapsen ja perheen. Ja jotka edelleen kohtaavat arvostelua siitä, että äidille ei kuulu ura, äidin paikka on kotona. Olen lukenut uraa tehneistä naisista, jotka sanovat että pitää tehdä valinta, kaikkea ei voi saada, ja valinta oli ura lasten sijaan. Yhteiskuntamme edelleen kannattaa varsinaisesti yritysmaailmassa maskuliinista kovuutta, mutta tuntuu, että maailma muuttuu vähitellen.

Eräs uraa tekevä ystäväni puhui joskus, että ei voi pukeutua töihin ns. tyttömäisiin vaatteisiin, koska hän ei tule silloin otettua todesta. Naiselliset mielenkiinnonkohteet koetaan usein "hömpäksi". Naiset lukevat hömppälehtiä ja hömppäkirjoja, ja naisten jutut ovat vähän sellaisia "kotkotuksia". Aikuinen nainen ei saisi pukeutua liian tyttömäisesti. Naisten maailma on täynnä rajoituksia. Toki niin on miestenkin maailma, mutta näen silti, että mies on helpommin vakavasti otettava lähes missä tahansa tilanteessa kuin nainen. Näistä asenteista ei kuitenkaan ole syyttäminen vain miestä, kuten aiemmin olen syyttänyt, syyttäminen on meitä ihan kaikkia. On paikkoja, joissa mies on syyllinen naisen asemaan, mutta Suomessa sukupuoliarvot ovat nykypäivänä jo pitkälti jokaisen asennetta.

Viikko maalla

Viikko maalla. Minulla se onnellinen tilanne että Tampereella on tarvinnut käydä vain pari kertaa, ja olen voinut keskittyä naputtamaan tietokonetta metsämaisemaa katselleen ja tekemään pitkiä ulkoiluja koiran kanssa. Viikko on ollut myös lomaa myös perusarjesta siinä mielessä, että on tullut otettua taukoa myös esimerkiksi ruoan laitosta, ja syöty huonoa omaatuntoa tuntematta paljon valmista tai puolivalmista. Ruoanlaitto on minulle normaalisti harrastus ja seuraan paljon ruokamediaa, uusia reseptejä tulee kokeiltua viikottain. Haluan ruokani mahdollisimman puhtaana ja vähäprosessoituna, vaikkakin esimerkiksi nyhtökauraa on kokeiltu ja tullaan varmaan vastedeskin kokeilemaan vaikka siitä on prosessoimattomuus kaukana. Ei siis pingoteta, terveys ja puhtaus ruuassa on suunta, mutta ei toimi minään pakotteena.

Olen täällä paljon energisempi ja hyväntuulisempi, tyytyväisempi itseeni. Rakastan hengittää tätä puhdasta ilmaa ja tarkkailla luontoa. Koirakin on sisällä rauhallisempi, kun hihnalenkit ovat pääosin nyt vapaana juoksemista, vaikkakin esimerkiksi eilen tyyppi perseili lähtemällä kissan perään ja joutui siksi kiinni. Nautserilla on pientä uhmaa taas, mutta onhan se vielä nuori.

Olen täällä enemmän omissa ajatuksissani kuin kaupungissa, joka johtuu netflixittömyydestä, eikä sitä puhelintakaan tule näprättyä niin paljoa. Ehkä siinä siis syy miksi samalta viikolta tulee toinenkin kirjoitus, ja oikeastaan tarve kirjoittaa on paljon isompi. Tietokoneelle ei vaan jaksa aina raahautua.Eipä nytkään ole sen erityisempää sanomista, mutta aloin ensin kirjoittaa tätä facebookpäivityksenä, kunnes aloin ajattelemaan että face ei ole kuitenkaan usein se paikka jossa haluan jakaa asioita. Haluan kirjoittaa pitkästi.

Vuoden jälkeen

Aloitin tämän blogin lähes vuosi sitten, julkaisten vain yhden aloituspostauksen. Nyt minusta on pitkään tuntunut siltä että minulla on asiaa, jota haluan päästää pihalle päästäni. Olen rohkaistunut avaamaan suutani facebookin ryhmissä, mutta näissä puheenvuorot ovat usein lyhyitä ja varovaisia. Olen innostunut taas kielestä, sen mahdollisuuksista ja muovaamisesta. Olen innostunut etsimään erilaisia näkökulmia ja perustelemaan ajatuksiani, vaikkakin joskus on mukava puhua vain mutua ja omakohtaisia kokemuksia.

Tällä hetkellä minua vaivaama internetkeskustelupohjien käyttäytymismalli on se, kuinka joku kirjoittelija saatetaan joukkolynkata. Tapahtui taas eräässä facen keskusteluryhmässä että aloittaja kirjoitti hieman tunteisiin menevän aloituksen, jonka jälkeen aloittaja sai satoja kommentteja siitä kuinka tyhmä, avuton ja idiootti aloittaja oli: jokainen halusi heittää ainakin yhden kiven.

Kiusaaminen koetaan oikeutettuna kun muutkin osallistuvat siihen, ja lähes jokainenhan siihen haluaa ilmeisesti osallistua. Halutaan huutaa että kyllä MINÄ olen SINUA fiksumpi, MINÄ en koskaan toimisi noin niinkuin SINÄ.

Mikä kiltteihin ja empaattisiin ihmisiin iskee netissä? En usko, että monikaan näistä ihmisistä on oikeasti ilkeä. Ko keskusteluryhmän keskustelijoista on suuri osa perheellisiä, enkä usko, että kukaan heistä toivoo että heidän lapsensa kimppuun käytäisiin tällä tavalla sadoin ivoin, vaan että opastettaisiin hyvällä toimimaan järkevästi. Opastettaisiin aikuismaisesti. 

Blogin aloitus

Tämä on varmaan kymmenes aloittamani blogi. Yleensä jaksan kirjoittaa pari postausta, jonka jälkeen unohdan koko asian. Kirjoittamaan minua on ajanut se, että olen entinen pöytälaatikkorunoilija joka on kokenut kirjallisen ilmaisun olevan se paras keino omaan itseilmaisuun. Nykyisin en saa aikaiseksi kirjoittaa, ja huononut kielioppi ahdistaa.

Koen kuitenkin, että blogi auttaisi minua itseäni ihan perusarjessa: harrastan ruoanlaittoa, kokeilen viikottain eri reseptejä ja unohdan nopeasti nekin ruoat joiden kohdalla mietin "jes miten helppo ja hyvä! Tätä pitää tehdä uusiksi!" Toisekseen olisi muutenkin mukava pitää jonkinlaista päiväkirjaa elämästään, asiat unohtuvat niin nopeasti.

Mietin tälläkin kertaa pitkään sitä, aloitanko julkisen blogin vai kirjoitanko ihan ja vain itselleni. Päädyin julkiseen, koska jotenkin minua viehättää se ajatus että joku joskus lukisi tekstejäni.Koetan ottaa tämän yhtenä mukavana harrastuksena, enkä edes koeta ottaa puhelimen kameralla hienosti sommiteltuja ruokakuvia joihin asettelisin sipulinkuoria ja kuusenoksia.

Blogini nimi tulee siitä ajatuksesta, että teemme jatkuvasti valintoja. Mihin pukeudun tänään, mitä teen ruoaksi, jaksanko pestä pyykkiä, mihin päin lähden ulkoiluttamaan koiraa, jne. Blogin nimi oli niin vaikea valinta, että valinnasta tuli nimi.

Ja jään nyt jännityksellä odottamaan, jääkö tämä viimeiseksi blogitekstikseni!

-Leena